Niin väsynyt, mutta silti oikeasti onnellinen. Mulla on melkein kaikki mitä elämältäni tällä hetkellä haluan. Toki haaveita ja toiveta tulevaisuuden suhteen on, mutta yritän nyt elää tässä hetkessä. Ottaa tästä kaikesta kaiken irti, nauttia nuoruudesta, elää vain tässä päivässä. Yritän opetella olemaan murehtimatta liikaa tulevaa. Siinä on ainakin mulle haastetta, mutta tahtoa ainakin löytyy.

Mä en enää jaksa olla pahoillani mistään, mikä ei mua oikeasti kosketa millään tavalla. Mä en jaksa murehtia liikoja, enkä keskittyä pelkästään muiden ongelmiin. Tottakai oon ja tulen aina olemaankin ystävieni tukena, mutta kaikki muu ylimääräinen saa kyllä lähteä mun elämästä. Mä en kaipaa elämääni niitä, ketkä ei ole valmiita tekemään mun eteen samaa, mitä mä tekisin niiden puolesta. Ystävyys ei voi olla yksisuuntaista. Mun kohdallani se ei ainakaan toimi, ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Mä haluan, että ne mun ystävät saavat myös mut tuntemaan oloni välitetyksi, että mun asiat oikeasti kiinnostaa. Ei niin, että otetaan yhteyttä vain sillon, kun menee huonosti ja tarvitsee kuuntelijaa. Tai kun on jotain kerrottavaa. Mutta sitten ei kuitenkaan koskaan muisteta kysyä miten mulla menee. Mitä mulle kuuluu? Yksinkertainen kysymys, mutta merkitsee niin paljon.

Tänään koulussa yhtenä aiheena olikin tukiverkosto ja mitä se merkitsee. Itse koen asian niin, että sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka laaja tukiverkosto on. Vaan sillä, kuinka hyvin ne muutamat ihmiset osaavat käsitellä sua, sun tunteita, tietää kuinka tehdä sut onnelliseksi. Itse olen kiitollinen niistä muutamasta oikeasti läheisestä ystävästä, niistä, keistä en päästä irti. Ja mä tiedän, että kyseiset henkilöt tulevat olemaan iso osa mun elämää vielä vuosikymmenien päästäkin. :)